Ulkona on pimeää, hiukan räntää satelee,
on ihan oikea syksyinen sää.
Tiet ovat liukkaita, arkijärkeä mukaan
autolla liikkuville!
Syysloma on kohta ohi, monenlaista ehdin
lomalla touhuta.
Onneksi en tehnyt suunnitelmia, annoin päivien
viedä ja voimien kuljettaa.
Torstaiaamuna ajelin Roihin, lankaostoksille ja
kurkkaamaan sisareni uusittua makuuhuonetta.
Vesivahingot oli korjattu.
Lankamaailmassa oli todella hyvä palvelu,
(vaikka olisin vielä toivonut, että olisivat mainostaneet
perjantain erikoistarjouksia).
Ostoksista, niistä edellisistä ja jo uusistakin,
Austermann Step-langoista olen neulonut
ohuilla puikoilla sukkia ja sukanvarsia.
Päätin neuloa parin molempia sukanvarsia yhtä aikaa,
kun joutuu tekemään omia ratkaisuja,
ei tarvitse muistella, missä kavensin ja kuinka monta.
Salamalla kuvatessa aina värit muuttuvat, tulevat haileammiksi kuin ovat,
mutta kai kuvasta jonkinmoisen aavistuksen saa neulotuista.
Viininpunaiset saa hierojani, siniset lähtevät Svantelle ja ruskeista
teen M:lle pitempivartiset sukat.
Sukkelaa monivärioravaa olen ihastellut.
Se selvisi kesästä hengissä ja on upeaa
pörröhäntäänsä esitellyt taas pihalla.
Keväällä häntä olikin vain ranka, talvella kurre tarvitsee
häntäänsä lämmikkeenäkin, eikä vain tasapainottamaan
liikkeitä.
Paljon lintuja: talitiaisia, varpusia, sinitiaisia ja hömötiaisia on
pyörinyt ruokintapaikalla.
Harakkakin yrittelee vatsan täyttöä etsiä,
onneksi harvemmin kuitenkin.
Oppilaiden kaupunki Sukahamaka näyttää tältä.
Taustalta näkyy suihkulähdekin.
Muutamia kirjoja olen unilukemisina käynyt kannesta kanteen.
Jonas Jansson Satavuotias joka karkasi ikkunasta
oli Paasilinnan tyyppinen, Arto P:n isoisä
oli mielestäni parempi seikkailija, johtuiko vain
lukemisen ajankohdasta vaiko oikeasti sisällöstä.
Pidin kovasti Tuula Karjalaisen Tee työtä ja rakasta kirjasta.
Tove Janssonin elämästä ovat löytäneet monet
kirjan aiheita, aikamoista mosaiikkia se aika on
ollutkin.
J. K. Rowling'in (salamimellä Robert Galbraith) Silkkiäistoukka oli
luettava, en osannut oikein riemusta kiljuen ihastua.
Saatan lukea muitakin hänen kirjoittamiaan dekkareita.
Maggie O'Farrell'in Varoitus tukalasta helteestä
lähti hiukan junnaten alkuun, mutta sai kuin saikin mukaansa
monimuotoisten muistojen poluille.
Jos löydän Käsi jota kerran pitelin kirjan,
olen valmis lukemaan.
Viimeisin luettu kirja on Maarit Tyrkön Tyttö ja nauhuri.
Jostain syystä päällimmäiseksi muistoksi jäi
viehättävä tapa kiittää henkilöitä, jotka jollain
tavalla edesauttoivat asioiden hoitamisessa.
Olemmeko me unohtaneet tuon tavan?
Nuoren kirjoittajan pirteys, viattomuus, avoimmuus
tulee esille, samoin "päämiehen" pehmeämpi puoli.
Ymmärrän kyllä monet kerronnan kuviot, vaikka
niihin väsähdinkin.
Tuli aikojen tuttuus vastaan, monet asiat muistin.
Jäin miettimään, miksi Tyrkkö kirjoittaa,
olisinko itse valmis avaamaan omaa elämääni
tuolla tavalla?
Etupihan lehtiä harailin perjantaina ja lauantaina,
nyt, pienessä hileessä eivät sieni-itiöt leijuneet
ja aiheuttaneet limakalvojen turpoamista.
Tauno-naapuri kyseli, milloin terijoen salavat saisi
leikata. Nyt lähes kaikki lehdet ovat irronneet,
voisin ottaa kransseiksi pitkiä soiroja.
Ja silppurilla touhutessa ei tulisi turhan lämmin.
Minun puolestani saha saisi laulaa.
Varasin ajan Jaana Kotkansalolle, olen punninnut
ateriani muutaman päivän, hommansa se on sekin.
Saa nähdä, kuinka uusien lukemien
metsästys onnistuu?
