Ilta viilenee

Ulkona on pimeää, hiukan räntää satelee,

on ihan oikea syksyinen sää.
Tiet ovat liukkaita, arkijärkeä mukaan
autolla liikkuville!

Syysloma on kohta ohi, monenlaista ehdin

lomalla touhuta.

Onneksi en tehnyt suunnitelmia, annoin päivien

viedä ja voimien kuljettaa.

Torstaiaamuna ajelin Roihin, lankaostoksille ja 

kurkkaamaan sisareni uusittua makuuhuonetta.

Vesivahingot oli korjattu.

Lankamaailmassa oli todella hyvä palvelu,

(vaikka olisin vielä toivonut, että olisivat mainostaneet

perjantain erikoistarjouksia).

Ostoksista, niistä edellisistä ja jo uusistakin,

Austermann Step-langoista olen neulonut

ohuilla puikoilla sukkia ja sukanvarsia.

Päätin neuloa parin molempia sukanvarsia yhtä aikaa,

kun joutuu tekemään omia ratkaisuja,

ei tarvitse muistella, missä kavensin ja kuinka monta.

Salamalla kuvatessa aina värit muuttuvat, tulevat haileammiksi kuin ovat,

mutta kai kuvasta jonkinmoisen aavistuksen saa neulotuista.

Viininpunaiset saa hierojani, siniset lähtevät Svantelle ja ruskeista

teen M:lle pitempivartiset sukat.

Sukkelaa monivärioravaa olen ihastellut.

Se selvisi kesästä hengissä ja on upeaa

pörröhäntäänsä esitellyt taas pihalla.

Keväällä häntä olikin vain ranka, talvella kurre tarvitsee

häntäänsä lämmikkeenäkin, eikä vain tasapainottamaan

liikkeitä.

Paljon lintuja: talitiaisia, varpusia, sinitiaisia ja hömötiaisia on

pyörinyt ruokintapaikalla.

Harakkakin yrittelee vatsan täyttöä etsiä,

onneksi harvemmin kuitenkin.

Oppilaiden kaupunki Sukahamaka näyttää tältä.

Taustalta näkyy suihkulähdekin.

Muutamia kirjoja olen unilukemisina käynyt kannesta kanteen.

Jonas Jansson Satavuotias joka karkasi ikkunasta

oli Paasilinnan tyyppinen, Arto P:n isoisä

oli mielestäni parempi seikkailija, johtuiko vain

lukemisen ajankohdasta vaiko oikeasti sisällöstä.

Pidin kovasti Tuula Karjalaisen Tee työtä ja rakasta kirjasta.

Tove Janssonin elämästä ovat löytäneet monet

kirjan aiheita, aikamoista mosaiikkia se aika on

ollutkin.

J. K. Rowling'in (salamimellä Robert Galbraith) Silkkiäistoukka oli

luettava, en osannut oikein riemusta kiljuen ihastua.

Saatan lukea muitakin hänen kirjoittamiaan dekkareita.

Maggie O'Farrell'in Varoitus tukalasta helteestä

lähti hiukan junnaten alkuun, mutta sai kuin saikin mukaansa

monimuotoisten muistojen poluille.

Jos löydän Käsi jota kerran pitelin kirjan,

olen valmis lukemaan.

Viimeisin luettu kirja on Maarit Tyrkön Tyttö ja nauhuri.

Jostain syystä päällimmäiseksi muistoksi jäi

viehättävä tapa kiittää henkilöitä, jotka jollain

tavalla edesauttoivat asioiden hoitamisessa.

Olemmeko me unohtaneet tuon tavan?

Nuoren kirjoittajan pirteys, viattomuus, avoimmuus

tulee esille, samoin "päämiehen" pehmeämpi puoli.

Ymmärrän kyllä monet kerronnan kuviot, vaikka 

niihin väsähdinkin.

Tuli aikojen tuttuus vastaan, monet asiat muistin.

Jäin miettimään, miksi Tyrkkö kirjoittaa,

olisinko itse valmis avaamaan omaa elämääni

tuolla tavalla?

Etupihan lehtiä harailin perjantaina ja lauantaina,

nyt, pienessä hileessä eivät sieni-itiöt leijuneet

ja aiheuttaneet limakalvojen turpoamista.

Tauno-naapuri kyseli, milloin terijoen salavat saisi 

leikata. Nyt lähes kaikki lehdet ovat irronneet,

voisin ottaa kransseiksi pitkiä soiroja.

Ja silppurilla touhutessa ei tulisi turhan lämmin.

Minun puolestani saha saisi laulaa.

Varasin ajan Jaana Kotkansalolle, olen punninnut

ateriani muutaman päivän, hommansa se on sekin.

Saa nähdä, kuinka uusien lukemien

metsästys onnistuu?