...mitään ei ole suurempaa...

Soon kevät, juuri varsin tosi, niin soon!

(Kuva on lainakuva, anteeksi!)

Töyhtöhyyppä keikutti päätään eilen peltoaukeamalla,

yksinäinen teeri oli pellon valtiaana,

molemmat olivat tänäänkin samoilla paikoilla,

kevään varmat merkit.

Hiukan kummeksuin, että teeriä oli vain yksi,

samoin pidän epäilystä mielessäni siitä,

löytyykö töyhtöhyypälle ruokaa.

Eilen löysin asun ja kengät toukokuun perhejuhlaan,

olin masentunut jo ennen ostoksille menoa,

kuvittelin, ettei minulle löydy sopivaa

kokona ja tyylinä,

mutta ensimmäiset eteen kannetut olivat

sopivat.

Yllätys, yllätys, Bombus ja Kenkäkeskus

olivat varautuneet monenlaisiin tarpeisiin.

Huoh, se asia on selvä.

Olen "löytänyt" Naima Farahin blogin,

voi, miten tutunoloista tekstiä,

löydän itseni noista sanoista,

tuossa iässä oli kuvitelmia, että voisi/olisi mahdollisuus

vaikuttamiseen.

Niin, ja into maailman kääntämiseen oikeaan suuntaan.

Elämä on kuitenkin sitä pientä puurtamista,

askeltamista tavallisen elämän sokkeloissa, 

kaiken tuon ihanteellisuuden

mukana pitämistä.

Ajan kanssa ajatuksista tulee pyöreitä,

liiankin hiottuja, harmittaa, ettei ole

niin tiukasti uskollinen enää ihanteilleen.

Onko se viisautta, pehmenemistä, tylsistymistä,

joka tapauksessa tylsymistä.

(So. vaikuttaa siihen, mihin voi ja tyytyy

hyväksymään sen, mihin ei voi.)

Kuuluuko niin olla, ikä, mitä se on tuonut?

Tuota taivastelimme eilen entisen työkaverin kanssa

kävellessämme Kemin tuulisia katuja.

Hän on opetellut olemaan eläkkeellä,

minä kammoan ajatusta, että vajaan puolen vuoden sisällä

asiat alkasvat tulla vastaan "viimeisen kerran tätä".

Jokainen päivä on juuri tämä, juuri nyt,
eletään nyt!