Sanaristikoiden täyttämiseen kyllästyneenä ostin pokkarin,
Amanda Stevens Kuiskausten huone.
Kirjaan oli saatu nidottua paljon erilaisia juonenosasia,
jostain syystä pidin tästä kirjasta.
En ehkä ihan heti olisi hamuilemassa Amandan edellisiä
kirjoja: Nukketyttö ja Paholaisen jalanjäljet.
Odottamaani sadetta saimme, tasaisesti maahan imeytyen,
ukkosta vain muutaman pienen jyrähdyksen verran.
Nyt paistaa aurinko, etelätuuli huojuttaa puita.
Sekä Hailuodon, että Viron pesäkamerat kertovat
luonnon omasta järjestyksestä.
Viron sääksikamera I ei enää näy,
siellä pesä kasvaa vihreää kukkasta, sääkset ovat poissa.
Jostain syystä myös merikotkan pesäkamera on lakannut näkymästä.
Pienen kiljukotkan pesällä oli viime maanantaina kaksi
kaunista palleroa.
Toisspäivänä ja eilen katsoin kauhulla, kuinka vain yksi oli
pystyssä, pesän pohjalla näkyi toinen,
tässä kuvassa näkyy vain hiukan vaaleaa enää.
Kovin nopeasti kasvoi suureksi tuo ainut,
söi sisarustaan,
karmealta tuntui katsella sitä.
Kain ja Abel, nimesi joku EENetin katselija,
karmeaa.
Tässä piilokuvassa kurkistaa Viron II pesän nuorimmainen,
se ilmestyi 20.6.
Eilen 22.6. emon lennettyä pois pesältä, oli siellä aivan kauhea
taistelu menossa, kaikki hakkasivat kaikkia
ja väliin makasivat taju kankaalla pesän pohjalla.
Sitähän elämä on, kilpailua voitosta,
paikasta elämän ketjussa.
Totta, mutta pahalta tuntui katsoa, ei sille voi mitään!
Lapsuuden muisto tulee mieleen.
Muistan elävästi kuinka veljeni kiusasivat minua,
pikku siskoaan, kun yritin varjella rätkän ja harakanpoikasia.
Pesät saa hävittää ennen munia, mutta poikasiin ei enää kosketa,
olen yhä sitä mieltä.
Vielä pahempi on, kun samaa lajia olevat yrittävät tuhota toisensa.
Mustahaikaran poikasia näyttää ihmetyttävän omat jalkansa,
että pitääkö näillä oikeasti kävellä niin kuin emo?
Juhannusaattona aurinko paistoi ja pienet
Marjaniemen poikaset odottivat juhannuskalaa.
Orvokki-emon haaremihousut ovat yhä pöyheät,
sateista huolimatta ne ovat valkoiset.
Ensimmäisenä maailmaan putkahtanut muna on
pesässä rikkoutumattomana.
Onkohan unohdettu kertoa Orvokki-emolle,
ettei Perämeren kalaa saa syödä kuin kaksi kertaa viikossa,
vai oliko se kuukaudessa,
riippuen siitä kummalla puolen merta sattuu asumaan.
Neljätoista juhannuskuolemaa on listattu, on hukkumisia,
kolareita ja väkivaltaa.
Onko sekin luonnonvalintaa?
Mun on tarinani satu rakkauden
käännettiin aikoinaan Evoran laulama laulu.
Juhannuksena, valon juhlana lienee syytä muistaa
rakkauttakin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Iloitsen kommentistasi!