Arvottaminen, minkä kautta? Ja miksi?

Ajelimme viikonloppuna sisareni kanssa Napapiirin majalle

Marimekon myymälään ja siinä tuli puhe,

ketä olisi katsottavina terveyskeskuksessa.

Kysymykseeni sisareni tuli sanoneeksi: "Sotajussin" H.

Anteeksi kuinka, ettäkö miehen kautta Hiljakin

nimetään?

Oli jotenkin hirtehinen olo,

ei voinut kuin nauraa.

Muistan erään pappilan juhlissa perheasiainpapin esitelleen

minut vaimolleen sen ja sen tyttärenä.

Usein olen hidas sanomaan, mutta silloin nasautin,

että olen olemassa ihan itsenänikin;

nelikymppinen äiti ja ammatissa oleva

veronmaksaja.

Tätä sivuavia taisi ML:kin mietiskellä hetki sitten,

kun siviilisäädyn kyselyyn oli kyllästynyt.

Niinpä, mikä olen, n. 30v. sitten eronnut,

kenelle se kuuluu, onko aviossa, avoliitossa

 tai muuten vaan tapaillen ystävää.

Pitäisikö kysyä, että maksatko itse kaikki laskusi,

vai maksaako ne joku toinen?

En halua, että minut sullotaan lokeroon ja 

nähdään vain lokeron kautta.

Haluan vapauden olla ja muuttua,

tai pysyä samana, mutta omien ajatusteni vuoksi,

en siksi, että minulta sitä jostain syystä odotetaan.

Tunnen erään henkilön, joka utkaa kaikilta kohtaamiltaan

 heidän sukunsa, syntynsä, tuttavansa.

Sitä kuunnellessani mietin usein, 

eikö vastaantulevaa ihmistä voi hyväksyä

 annettuna lahjana päiviemme kulussa?

Miksi pitää lokeroida,

mitä se on?

 

Mansikka kärsi talvesta, kummasti se on kuitenkin noussut ja kukkii.

Pikkusydän säilyi hengissä ja majailee nyt saviruukussa.

Nyt on terassin sohva saanut uuden, raikkaan ilmeen.

Ihan hiukkasen kallis tuo kangas oli,

vaikka sen alennuksella sain.

Odotan kankaan maksavan itsensä,

senhän ei pidä homehtua, sotkeutua eikä kastua.

Nyt muistin laittaa vetoketjun oikeaan paikkaan,

taakse.

Tiistaiaamuna oli neljän aikoihin Marjaniemen pesässä

nääntynyt pikkuinen.

Kovin mutkalla poikaset joutuvat olemaan

munan sisällä.

Reippaasti poikanen aukoi suutaan ravinnon toivossa.

EENet'in kameran kautta näkyi Viron kakkospesän

peräkkäin kuoriutuneet poikaset,

taitavasti luontoäiti on jakanut suojaväriä.

 Haikara on niin iso lintu, ettei suojaväriä tarvitse,

valkoisen pohjalta alkaa häämöttää mustat sulat.

Jalat ovat vielä hennot, eivät ota kannattaakseen

vielä kuin hetkiseksi poikasta.

Kunpa me ihmiset hyväksyisimme toisemme ilman lokeroita,

itsekunkin itsenämme,

oman paikkamme täyttävinä.

Vaikka olisimme matalii ja mustii...