keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Arvottaminen, minkä kautta? Ja miksi?

Ajelimme viikonloppuna sisareni kanssa Napapiirin majalle
Marimekon myymälään ja siinä tuli puhe,
ketä olisi katsottavina terveyskeskuksessa.
Kysymykseeni sisareni tuli sanoneeksi: "Sotajussin" H.

Anteeksi kuinka, ettäkö miehen kautta Hiljakin
nimetään?
Oli jotenkin hirtehinen olo,
ei voinut kuin nauraa.

Muistan erään pappilan juhlissa perheasiainpapin esitelleen
minut vaimolleen sen ja sen tyttärenä.
Usein olen hidas sanomaan, mutta silloin nasautin,
että olen olemassa ihan itsenänikin;
nelikymppinen äiti ja ammatissa oleva
veronmaksaja.

Tätä sivuavia taisi ML:kin mietiskellä hetki sitten,
kun siviilisäädyn kyselyyn oli kyllästynyt.

Niinpä, mikä olen, n. 30v. sitten eronnut,
kenelle se kuuluu, onko aviossa, avoliitossa
 tai muuten vaan tapaillen ystävää.

Pitäisikö kysyä, että maksatko itse kaikki laskusi,
vai maksaako ne joku toinen?

En halua, että minut sullotaan lokeroon ja 
nähdään vain lokeron kautta.
Haluan vapauden olla ja muuttua,
tai pysyä samana, mutta omien ajatusteni vuoksi,
en siksi, että minulta sitä jostain syystä odotetaan.


Tunnen erään henkilön, joka utkaa kaikilta kohtaamiltaan
 heidän sukunsa, syntynsä, tuttavansa.
Sitä kuunnellessani mietin usein, 
eikö vastaantulevaa ihmistä voi hyväksyä
 annettuna lahjana päiviemme kulussa?
Miksi pitää lokeroida,
mitä se on?

 

Mansikka kärsi talvesta, kummasti se on kuitenkin noussut ja kukkii.
Pikkusydän säilyi hengissä ja majailee nyt saviruukussa.


Nyt on terassin sohva saanut uuden, raikkaan ilmeen.
Ihan hiukkasen kallis tuo kangas oli,
vaikka sen alennuksella sain.
Odotan kankaan maksavan itsensä,
senhän ei pidä homehtua, sotkeutua eikä kastua.
Nyt muistin laittaa vetoketjun oikeaan paikkaan,
taakse.


Tiistaiaamuna oli neljän aikoihin Marjaniemen pesässä
nääntynyt pikkuinen.
Kovin mutkalla poikaset joutuvat olemaan
munan sisällä.


Reippaasti poikanen aukoi suutaan ravinnon toivossa.


EENet'in kameran kautta näkyi Viron kakkospesän
peräkkäin kuoriutuneet poikaset,
taitavasti luontoäiti on jakanut suojaväriä.


 Haikara on niin iso lintu, ettei suojaväriä tarvitse,
valkoisen pohjalta alkaa häämöttää mustat sulat.
Jalat ovat vielä hennot, eivät ota kannattaakseen
vielä kuin hetkiseksi poikasta.

Kunpa me ihmiset hyväksyisimme toisemme ilman lokeroita,
itsekunkin itsenämme,
oman paikkamme täyttävinä.

Vaikka olisimme matalii ja mustii...


2 kommenttia:

Iloitsen kommentistasi!