Paljonko on paljon?

Kun olin maahanmuuttaneiden lasten ja nuorten opettajana

kerroin oppilailleni, että myös suomalaiset ovat muuttaneet

erinäisistä syistä muihin maihin.
Luvuista voit olla eri mieltä, voivat olla isompiakin,
tutkittua tietoa kuitenkin.

Seikkailunhalu, nälänhätä, sopeutumattomuus yhteiskunnan

silloisiin oloihin jne. olivat olleet syynä.

Jo 1500-luvulla tiedetään suomalaisia lähteneen

Ruotsiin, ne suomalaismetsien miehet,

yli 40 000, Pohjois-Amerikkaan 370 000,

Pohjois-Norja, kveenien esi-isät, lukua en löytänyt,

Kanadaan 70 000, Brasiliaan satoja,

NL/Venäjäkin on saanut suomalaisensa 150 000,

Ruotsi "vulvun"tehtaalle 40 000 /vuosi kuumimpina 

muuttovuosina.

Niin ja tietty sotalapset 70 000 sekä Ruotsiin että

Tanskaan.

Olinpa unohtaa vielä nuo omat muutettavat,

karjalaiset, jotka asutettiin sodan jälkeen,

heitä taisi olla 425 000, eivät saaneet hekään hyvää kohtelua,

monen karjalaisen kanssa olen keskustellut

milloin ryssiteltiin, likaisiksi sanottiin, laiskoiksi

ja nauravaisiksi.

Edit. En voi olla tähän lisäämättä, että pieni muisti tallensi
joskus 1950? UNHCR:n paketin tulon kotikylääni,
saimme apua jaettavaksi sodan jälkeen.
Seura- lehdessä kerrotaan pakettien tulosta otsikolla
"Vanhan valokuvan mysteeri".
Olemme me saaneet itsekin apua.

Olemmehan me suomalaiset aikamoisia!

Niin, paljonko on paljon, kun puhumme nyt Suomeen

tulevista pakolaisista.

Korviin sattuu, sydämeenkin, kun kuulee sekä aikuisten että

nuorten puhetta muovipussien kanssa kulkevista

tummista ja vielä tummemmista tulijoista.

Entä sitten, jos heillä on älypuhelin,

olisi omatkin sukulaiseni toki halunneet ottaa yhteyttä

nopeammin P-Amerikan kaivoksilta.

Edit.2 : En voi olla tähän linkittämättä Marika Kataja-Lian
kannanottoa puhelimesta.

En ole totta vie ainoa, jolla on joku sukulainen hakenut

leveämpää leipää, kun omassa maassa on

ollut tiukkaa.

Nämä tulijat tulevat hakemaan rauhaa, kotia ja leipää.

Onko se liian paljon?

Media on järkyttänyt joitakin pinnallisesti, toisia syvemmältä
näyttämällä pienen pojan rannalla makaavan ruumiin.
Lainasin luvatta meren aaltoja ja pienet tennarit,
väärin tein.
Joku on sanonut, ettei niin suurta pahaa, etteikö siitä voisi
jotain hyvää kasvaa.
Pieni Ayla-poika ei kuluta tennareitaan enää,
voisimmeko me kohdata tänne asti päässeet
samanlaisina ihmisinä, turvaa ja ruokaa tarvitsevina.

Päätin, etten kulje heidän ohitseen hymyilemättä,
tervehtimättä, edes se, että heidät huomataan,
merkitsee jotain.
Eikä se ole paljon.

Tämä musiikki on lahjaa Afrikasta, Nkosi sikelel' iAfrika,
voiko tuon paremmin sanoa:
siunaa koko maailmaa?