Rakkautta ei kai se ollut kuitenkaan

Alkuviikosta kurkkailin kummissani Viron pesäkameran tilannetta.

Mietin, putosiko pesä vai kamera.

Paljon suurempi putous tapahtui:

Madis oli palannut Afrikan matkalta ensin ja löysi
uuden puolison, Oksanan ja myöhästynyt
 Piret-naaras jäi yksin.

Pesätaistelossa putosi kamerakin.

Nyt Oksana pysyttelee pesällä tiiviisti,

pesä on kuin siivousvimmaisen naaraan ainakin,

oksat lentäneet taivaan tuuliin (niin oikeasti

onkin) ja keskellä pesää syvä kuoppa.

Ei ole "tosirakkauteen" uskomista!

Elämän raadollisuutta. =/

Merikotkaparin "edellisestä elämästä" ei ole tietoa,

hellästi uros näkyy tuovan ruokaa hautojalle.

Mustahaikaralle on ilmestynyt kolmas muna,

nyt ei tarvitse olla huolissaan, naaras lämmittää

tulevia jälkeläisiään kiltisti.

Aamulla autolle mennessäni olin kuulevinani

 peipposen liverrystä, voiko se olla totta?

Joku kertoi lehdessä nähneensä jo kiurun

ja västäräkkejä on ollut useina päivinä

liikkeellä.

Olen nauttinut vesisateesta, sehän sulattaa lumet

ja puhdistaa ilmaa.

Autoillessa on sulat vinkuneet viimeisiään

ja sain Ojanperällä uudet P.A:n vielä
laittamaan ne paikoilleenkin.

Olipas hiljaista liikettä sen jälkeen!

Elämän raadollisuutta sekin, että lapset niin hereästi 

huomioivat toisen osaamattomuuden.

On oltava valpas, näytettävä merkkiä heikomman selän

takana, ettei saa nauraa,

on puhutettava yksin, kaksin ja yhdessä,

vannotettava, että "antakaa olla viimeinen kerta!!"

Ja jossain kohtaa kuitenkin on se hetki, että 

kohde havainnoi toisten ilkkumisen

ja sen, ettei osaakaan niin hyvin kuin haluaisi,

- enkä voi varjella lasta.

Viime keväänä satutti se, kun pidin heille tuntia,
että tokaluokkalainen oli niin kasassa,
masentuneena, nyt on toisin.

Olen saanut pikkuisen ojentamaan selkänsä, 

rohkaistumaan ja uskomaan itseensä,

kunpa voisin varjella hänessä sen.