Lämmöllä muistan

Olen ollut kirjojen suurkuluttaja

(auts, olipas tylsä ilmaus!)

koko ikäni.

Ison perheen lapsena ei saanut paljon joululahjoja,

mutta aina oli varmaa, että kirjan sai.

Siinä syy siihen, että olen ollut lukija

kaiken ikää.

Kun kotona olevat ja koululta lainattavat

oli luettu, otin isän hyllystä luettavaa,

näin tulivat Hyppyarkku ja Me kuolemme yksin

luettua turhankin aikaisin.

Usein kysyn, mitä  toiset ovat  viimeksi lukeneet, 

saadakseni uusia vinkkejä kirjavalintoihin,

itse niin helposti urautuu ja valitsee

luettavakseen aina samaa tuttua.

Kerran sain vastauksen: Maeve Binchy,

Eeva- kollega oli saanut juuri luettua yhden hänen kirjansa 

ja lupasi lainata minullekin luettavaa.

Näin sain kuin tuulen tuomana uuden luettavan, 

luinkin monta Binchyn kirjaa

esim. Ystävyyden piiri, Talo Duplinissa,

Ei aina käy niin, Italian illat.

Ihastuin ja myöhemmin kyllästyin,

oliko liian kilttiä, hyväntahtoisuutta liiaksi asti.

Joka tapauksessa alussa pidin juuri siitä,

mutta samaa ruokaa ei voi ihastellen sen makua

syödä peräkkäin monta kertaa.

Haluaa uutta.

Luin, että kirjailija Maeve Binchy on nyt kuollut.

Lämmöllä muistan monta hyvää kohtaa niissä

kirjoissa,

yhteisöllisyyden, tietynlaisen viattomuuden,

vaikeuksien keskellä selviytymisen.

Toivon, että olen löytänyt kirjoista jotain sellaista,

mitä irlantilainen Maeve Binchy tarkoitti löydettäväksi.

Kirjat ovat kuin musiikki, jokainen saa niistä

erilaisia kokemuksia,

samastakin.

Toinen muistettava (?) on Tony Martin 98v. kuollut,

hänen äänensä muistan, se oli sitä aikaa,

jolloin ei teknisin välinein muunneltu,

laulaja lauloi, jos taitoa oli.

Muisteleekohan joku Jukka Poikaa
jossain tulevaisuudessa,
ehkei, muistettavia taitaa olla liian kanssa,
kuvittelisin.

Eilen odotin ukkossadetta,
hiukan saimme vettä ja etäisiä jyrinöitä,
Oulun alueella oli ollut vettä tulvaksi asti.

Nyt pehmeää, poistunutta ääntä:

Tämä muistetaan talvella!

Tänään olemme saaneet nauttia yli 23 asteen lämmöstä.

Hiki virtasi ruohoa leikatessa, vaikka vain ns. sisäpihan leikkasin.

Vanha kone sippasi, mutta onneksi oli uudempi.

Talvella kylmässä ja pimeässä tätä muistellaan!

Käytin sähkötrimmeriä siistiessäni terassin reunat ja aidan alustat.

Omenat kasvavat.

Niistä saa olla kiitollinen,

ensin kukkien ilo,

nyt kasvun ja valmistumisen ilo.

Orvokit jaksavat kukkia koko kesän.

Ja nyt on pisamakellojen vuoro kukkia,

hienosti se on levittänyt siemenensä

perennapenkkiin.

Ei pysy ruodussa,

mutta onneksi tunnen lehdet, etten revi kesän

alussa uusia pisamia pois penkistä.

Toivottavasti entinen työkaverini sai kukkaan antamani 

pisaman poikaset.

Ensimmäinen satsi ei viimeksi seuraavana kesänä noussutkaan.

Täällä ei ole albiino, vaan toissakevään taimen jälkeläinen,

valkoinen pisamakello.

Olinpas iloinen, kun huomasin sen!

Ranteet kipeänä olen väkertänyt uutta pyöreää mattoa,

puuvillaisesta ontelokuidusta seiskan koukulla.

Kudetta minulla on vielä kahteen mattoon,

ellen tuohon innostu lisää virkkaamaan.

Tässä nyt ovat ne Sadulta tilatut korvikset.

Ja tietty, olen pitänyt noita eripareja.

Kahden vaijerin rannekoru näyttää jäykältä,

mutta ei se sitä ole kädessä.

Pidän näistä,

toivottavasti oppilaanikin.

Kirsti Ellilän blogia käyn toisinaan lukemassa,
hän katsoo hyväntahtoisen virneen takaa
seurakunnan toilailuja.

Tilasin tämän pyhiinvaellusalbumin häneltä.

Merin blogista nappasin yhden kuvan,
eihän haittaa??


Kolmen kanin omistaja on piirrellyt
kisun.

Onni on jokaiselle eri sisältöinen,
tässä Rajattomien Onni:

Pehmeää etelätuulta, luonnon ehdoilla

En pidä liian kilteistä, myöntyvistä, nynnyistä,

alaspainetuista-

en ainakaan kirjoissa!

Lukiessani "jonnekin pois" kirjaa, minua alkoi puolivälin

tienoilla ärsyttää, mietin, onko pakko lukea,

kuinka joku ei osaa pitää puoliaan.

Lionel Shriver

Onneksi luin eteenpäin.

Shepin kaverin ratkaisu oli yllättävä, 

vaikka oikeastaan

ihan ymmärrettävä.

Vaikka olenkin yltiörehellinen, sallin Sephin vilunkipelin

aivan mielisuosiolla, kaikkihan oli maksettu,

jollakin tavalla.

Olisiko hiukkasen överiä loppuosassa,

jopa sokerista?

Kirjan lopusta ei enempää, jos joku ei ole vielä lukenut,

suosittelen luettavaksi.

Jaa, miksi en pidä myöntyvistä, nynnyistä,

kaipa niissä näen itseni, minullehan kaikki käy- 

kunnes joku puraisee liian ison palan

ja silloin merkkaan rajat näkyville.

Tätä nykyä voin pahoin päällepäsmäreistä,

heistä, jotka kokevat olevansa vallan oikealla puolella.

Suurimmassa pudottajassa (tsemppausohjelma pyöräilylle!)

Jillian pulttaa toisinaan, kun omat kokemukset

nousevat muistoista,

tunnen lukkarinrakkautta;

jopa sääksenpesäkameroita katsoessani, 

kun heikompia sorretaan

nousevat muistot ja  luonnon systeemi tuntuu

pahalta, kun hakataan pienin kuoliaaksi,

tai estetään saamasta ruokaa.

(Tiedän toki, että vahvimpien kuuluu jäädä elämään.)

Toinen kirja, jonka luin on

Deborah Rodriguez'n Kabulin kauneuskoulu.

Kirjastotyöntekijä ojensi sen luettavaksi, kun

kaipailin elämänkertakirjoja.

Entisen työni pohjalta ymmärrän tosiksi monet

uskomattomaltakin kuulostavat jutut.

Jouduinhan jossain vaiheessa arvauskeskuksesta

kyselemään korjausleikkausta haksahtaneelle

nuorelle naiselle.

(Meidän kaupungissa siihen ongelmaan ei apua löytynyt.)

Aivan viime vuosina on jossain muslimimaissa saatu aikaan laki, 

ettei alle 13-v. saa naittaa.

EDIT: 31.7. Ensimmäinen nettikahvila avattu naisille Kabulissa.

Vanhat kulttuurinmurut säilyvät vielä

syrjäisemmillä alueilla jokaisessa maassa, meilläkin.

Eihän se ole kaukana kotimaastakaan aika, 

jolloin Haavio teki tutkimusta naisten asemasta 

ja jokivarren kohteessa emäntä kääntyi aina

isännän puoleen, että mitä mieltä me olemme,

vaikka naista haastateltiin, eikä "meitä".

Kirja oli nopealukuinen, 

uskottava kaikkine hurjine tapahtumineen.

Erilaiseen kulttuuriin voi ainakin oven/ikkunan avata.

Hiukan vielä lintujen seurannasta, Hailuodon isoimmat

sääksen poikaset olivat hakanneet kuoliaaksi

viimeisenä kuoriutuneen.

Siellä hajoava poikanen on pesän reunalla,

tiedosta huolimatta tunne tuntuu pahalta.

Viron pesällä pieninkin on pitänyt puolensa,

vaikka sielläkin ruuasta on selvästi pula.

Aamulla paistoi aurinko, yö on ollut lämmin

ja lämpöä on nytkin, vaikka on pilvistä.

Tuskin meille ukkoset yltävät, sadetta voimme saada,

näyttää, että vain hiukkasen.

Sunnuntaita!

Toiveajatteluna sadetta, ei vielä edes pisaroita pihakiveyksellä.

Aika on aikaa

Sain ostettua Shriverin Jonnekin pois

ja lukeminen ei olekaan niin takkuista,

kun on jotain oikeasti luettavaa.

Shephardin elämässä on haaveita, unelmia, ja ulkoapäin tulevia muutoksia.

Olen n. puolivälissä, enkä tiedä vielä miten käy ymmärtävän jaksamisen, 

miten  käy ystävyyden ja miten "jonnekin pois"- säästettyjen rahojen?

Henkilöt ovat siedettäviä, rakastettavia omine

koukkuiluineen, rehellisyyttä rehellisyyden perään,

omien ajatusten ilmaisua, ymmärtämistä.

Missä on Shephardin raja, tuleeko se vastaan ennen loppua?

Joka tapauksessa luettavana on taas kirja, eikä pelkkä
unentuloviihdyke.

Kävin eilen Delkasin jalkahoidossa, voi, kunpa ihmiset

löytäisivät hänen yrityksensä,

jotta toimeentulo olisi turvattu.

Jos parin viikon sisällä ehtivät mustikat kypsyä,

vien hänet metsään poimimaan.

Delkas kertoi A:n ja A:n perheen ongelmista.

Harmi, että olin ollut oikeassa, kun arvelin,

että vuosia sitten ne hyökkäykset minua kohti 

johtuivat vanhempien keskinäisistä ongelmista.

Nykyisessä kotikaupungissa on turvakotia tarvittu,

on erottu ja asuttu taas yhdessä.

Harmillista mallia lapsille.

(Pikkuisen A.n mukiloinnin jäljiltä minulla oli silloin

mustelmia niin käsissä kuin jaloissakin

ja isomman A:n jäljiltä sermissä pari nyrkin mentävää aukkoa.

Ohjasin hänet itsepuolustuslajeihin,

jotta joku ulkopuolinen antaisi säännöt ja ryhmäkuri

pitäisi kuosissa.

En tiedä, jatkoiko poika harrastusta etelään mentyään.)

Sain vihdoin vietyä dekkarikirjeen postiin,

Svantelle lomalukemista, arviot olivat ainakin hyvät sille kirjalle.

Kortista en ottanut kuvaa.

Tässä nyt kuvattuna kierrätyskortti,

kahdesta paketista materiaalia:

sulkija HK:n kirjeestä ja

aaltopahvi toisesta.

Duudleorava on omiaan tuohon?

Tuosta silikonileimasimesta pidän,

se on hiukan suurehko,

mutta voihan sitä käyttää näin, rajaten?

Nämä leimasimet on Artgirlzn,

pidän niistä.

Tuossa setissä on myös nukke, tähti, talo ja

köynnös.

Tässä on ensimmäinen kokeilu kirjakortista,

ilman stansseja.

Ostin Dymon, jossa oli pinkki ja vihreä nauha,

joten kokeilua tuokin, teksti.

Ja se määräsi sitten aivan oudot värit

korttiin.

Tässä lokero, jos haluaa jotain laittaa

muistoksi.

Ja sisällä, tietty kaikille niin tuttu, rippikouluvaiheeseen liittyvä

laulu.

Löysin Kirjokkaassa viimeksi käydessäni

tällaisen version tekijäleimasta, kokeilin sitäkin.

Pesin keittiön ikkunan ja laitoin siihenkin unikkoverhon,

toivottavasti linnut eivät lentele höyhentupsujaan

ikkunaan.

Keitin eilen taas varhaiskaalipurjo-keiton,

laitoin osan pakkaseen, siellä on myös seifenkoli-keittoa

kuusi rasiaa käyttöä odottamassa.

Saas nähdä, innostunko polkemaan toisen rupeaman tänään,

taltioituja katsottavia on,

jopa suurin pudottaja =).

Herkullista semmarimusaa...

Varisevat kukat

Kiitävät vuodet,

varisevat kukat ja

virtaava vesi

tottelisivatko, jos

huudahtaisin "odota"?

Ja kaikki monet

kevään kukat ja syksyn

värikkäät lehdet

tunnusmerkkejä ovat,

väärentämättömiä.

Gyosein Shonin

On yksi kukka

jonka väri ei kero

miten se kuihtuu:

se joka kasvaa täällä

ihmisen sydämestä.

Ono no Komachi

Tuomas Anhavan kääntämiin tankoihin

päädyn aina, kun tuulenvire käy 

haikeuden aalloilla.

Kuin kivi, ajatukset pyöritelty monin hetkin,

valmista, mutta avointa.

Pilviä on enemmän kuin tarvitsisi,

tuultakin, vaikka sen suunta on etelästä.

Illalla uni odotutti ja luinkin loppuun valkoisen masain.

Jotenkin jäin miettimään samanlaisuutta/erilaisuutta,

mitähän me ihmiset toisesta ihmisestä haemme?

Mikä saa meidät mielessämme näkemään toisen ihmisen

omien toiveidemme/haaveidemme vastauksena.

Eihän se niin ole,

ei.

Joku "viisas" sanoi, ettei yhden ihmisen tarvitse

täyttää kaikkia kuoppiamme,

olla vastaus kaikkiin tarpeisiimme,

ei meidänkään

kuin itsellemme

kysymys ja vastaus.

Ulkona on vain +16 astetta, sisällä oli hyvä

pyöräillä.

Poljin melkein tunnin kuntopyörää, tulee se vanha kunto

sieltä vastaan, vaikka olen ollut melkein

koko kevään liikkumatta.

Viron sääksen pesällä poikaset kasvavat,

ihmeesti pienin on selviytynyt, ojentelee jo siipiään

niin kuin muutkin tuulen heilutellessa

pesää.

Poikaset on rengastettu, eivät näytä pitävän

kihloistansa.

Nyt ei tarvitse ohjeistaa emoa enää,

mahtoi olla hassun kuuloista, kun läppäriä katsoessani

neuvoin, että pienintäkin piti ruokkia.

Jälkikasvuni muistuttivat, 

ettei kyse ole interaktiivisesta ohjelmasta.

Vaihteeksi mukavuusrajan ulkopuolella

Pääkirjastossa käydessäni nappasin muutaman

kirjan palautettujen rattailta ja  muutaman kirjan

 lainaukseen sain apua kirjaston kesätyöntekijältä.

Oma oli mokani, kun otin Deborah Smithin

Kuin lempeää sadetta.

Kyllähän minä sen luin, vaikka tuntui, kuin olisin

napsinut karkkimaljasta äklönmakeaa ja suolatikkuja

yhtä aikaa.

Aiheena oli ympäristön suojelu, kasvisruoka,

vammaiset ja vielä adoptio.

Siihen kuorrukkeeksi sitten rakkautta ja rikkautta,

kiitos, riittää tuota lajia!

Mielummin luen vaikka kolmannen kirjan Katajamäki

sarjasta, siinä ei toki niin epätodellisessa

maailmassa askelleta.

Elämänkerroista löysin, neuvottuna,

Corinne Hofmann'in kirjoittaman Valkoinen masai.

Ellen tietäisi, että se on koettua, pitäisin sitä vieläkin 

uskomattomampana kirjana kuin

tuota lempeää sadetta.

Olen melkein puolessa välissä kirjaa, ja mietin,

mitä niin ratkaisevaa hyvin toimeentulevan ihmisen elämästä

puuttui, kun hänen piti kokea tuollaista?

Oliko elämä Sveitsissä liian helppoa, hyvää, puuttuivatko

hänen elämästään meille niin tärkeät vaikeudet,

jotka kasvattavat ja joista luopuisimme

mielihyvin?

Kulttuurierot osasin odottaakin, ehkä en tuota

silmitöntä rakastumista, joka esti näkemästä

kokonaisuutta.

Ok, luen kirjan loppuun,

ymmärränkö paremmin Corinnea?

Uuteen viikkoon voimia ja ilonpisaroita!

Omia eväitä, boikottia ja kolminkertaisuutta

Silmäni tavoittivat uutisen, jossa kerrottiin, että

vanhainkotiin pitäisi ottaa omat eväät.

Hm, kyllähän se sitten minulle onnistuisi,

vienhän töihinkin omat evääni.

En suostu syömään makaroonia, riisiä ja kumiperunoita,

ja niillä salaateilla ei pysy nälkä koko päivää poissa.

Siis oikeasti: toimittaja kertoi, että jokaisen

ikääntyneen bakteerikanta on ruoansulatuselimistössä

niin erilainen, että omasta kodista pois siirtyneen 

ensimmäiset kuukaudet vain laihdutaan.

Omilla eväillä sitä ongelmaa ei olisi.

Hm, onhan noita tupperin kippoja, vaan missä

ja kukas niitä eväitä valmistaisi?

Siinäpäs pulma ja/tai markkinarako.

Kun Suomi vaatii kaikenmaailman vakuuksia

lainoitettavilta mailta, niin toimittajien sanojen

mukaan näiden maiden kansalaiset ovat alkaneet

 boikotoimaan maahamme matkustamista.

Sanoikos se entivanhasten sananlasku jotain maailman palkasta?

Nauratti illalla lukiessani Donna Leonin Unelmien tyttöä.

Vianelli vaahtoaa komisario Brunett'ille hankalista

maahanmuuttajista, joihin sisällytetään suomalaiset.

Näinkös me saamme tuta kirjallisuudessakin nurjamielisyyttä?

Unelmien tyttö on rankka aiheeltaan, mutta jotain keveämpää siinä

on kuin edellisissä.

Pidin taas matkasta Guidon kanssa.

Tänään sain Karppisen Sadulta tilaamani 

rannerenkaan ja kolme korvista.

Korvia minulla on vain tavanomaiset kaksi, se kolmas 

koru on hämmennyksen vuoksi, erilainen/samanlainen.

Kiitos, Satu, onnistuivat hienosti!

Korvikset ovat sopivan kevyitä,

eivät venytä olemattomia korvanlehtiäni.

Yritin saada liitetyksi Merin tekemää koiran 

kyykkimiskylttiversiota, mutta en onnistunut.

Näytin osakkaille ja he hyväksyivät tilattavaksi

tekstillisen version.

Kiitos, Meri, avustasi!

Pahaksi onneksi paikkakunnan mainostoimisto on

lomalla ja naapurimaan vastaava oli ennättänyt

lyhennetyllä päivällä sulkea ovensa.

Odotellaan.

Lämpöä riittävästi

Tänään vain laiskottelin, täydellisesti pidin lomaa!

Ulkona ei ollut pitkään hyvä olla auringossa,

lähes 25 plussaa, eikä tuullut juuri lainkaan.

Luin Anja Gustafssonin Antiikkilipaston 

selkä aurinkoon päin.

Ehkä hiukan kihelmöi harteissa.

Se olikin ainoa, mikä kihelmöi.

Kirja oli minun makuuni hiukan liian pikkusievää,

 keskiluokkaista kahvittelua, mökkeilyä,

valkoviiniä, kulttuuria, mitä nyt muutama epäselvä kuolema,

rajan takaa tullut mafia ravisteli herttaista eloa.

Luin, en riemastunut minulle uudesta tuttavuudesta.

(Huom. en aio olla mikään arvostelija, totean vain!)

Naapurit putsasivat rinnepäädystä tien

viereltä pitkän heinän ja kertoivat,

niin kuin olin keväällä arvannutkin,

että koiranomistajat olivat alkaneet pitää 

pitkän ruohon aluetta sopivana paikkana

koirien ulosteille.

En viitsinyt sanoa, jotta mitäs minä sanoin.

Onkohan olemassa mitään järkevää kylttiä, 

joka ei pahentaisi tilannetta?

"Onhan sinulla kakkapussi mukana?"

"Kun on rahaa koiraan, on kai ulostepusseihin?"

"Älä nolostele, kyyki sinäkin, pussin kanssa!"

Vai mikähän olisi sopiva muistutus?

Talven lumenlanaaja oli nostanut murskekasan meidän

rinteeseen, emmekä voi ruohonleikkurilla

ajaa, niin kuin ennen teimme.

Sainpas nyt ainakin toisiakin lyhyen ruohon kannattajiksi.

Ei siihen niin usea kehtaa pysäyttää koiraansa,

toivon ainakin.

Tänään sain Ilkan Kirjasta lukukirjan v. 1948,

ei, eihän se ole vanha, vai onko?

Olen tsempannut Suurinta pudottajaa katsoen kuntopyörällä

ja tein minä kaalikeitonkin,  kookosmaitoon,

vaikka tiesin sen raettuvan,

maku on silti hyvä!

Samalla tein kaalisalaatin, annoskoko on kuin

ison perheen emännän,

tuskin jääkaapissa kovin nopeasti pilaantuu.

Olin tänään hiukan luonnon vastainen,

rinteessä olevan pihlajan nysän varrentynkiin oli kasvanut

uusia alkuja. Menin Roundupilla suihkuttamaan,

auttaneeko?

Pois se on satava, uudetkin lehdet olivat saman

taudin vioittamat.

Huomiseksi ennustetaan viileämpää,

leikkaan sisäpihan ruohon, onkin kasvanut

edellisestä leikkaamisesta.

Nyt en tarjoile mahtipontista venäläistä miesääntä,

vaan herkähköä Eija Ahvoa.

"Se meni jo, ko...

Jokaisen kansan kulttuuriin kuuluu sananparsilla ja

sanonnoilla opettaminen.

Maahanmuuttajaopettajana ollessani keräsimme

 eri kansojen sanonnoista sellaisia,

jotka olivat samaa tarkoittavia.

Jossain kansiossa nekin ovat, tallessa.

Vietnamilaisilla oli hyvin pohditusti sanottuja,

iranilaisilla, irakilaisilla ja venäläisillä

lähelle suomalaista suoraa ilmaisua.

Isäni äiti käytti hyvin omaperäisiä sanontoja,

harmittelen, että olin vain 12-vuotias hänen kuollessaan,

en vielä silloin osannut tallentaa niitä.

Kuvassa Heikki Vilho, Briita Kustaava ja 

lapsista ensimmäinen, Viola.

Kuva on otettu, niinkuin muodista näkeekin,

Ameriikassa, jonne mentiin siihen aikaan

hakemaan leveämpää leipää.

Useat hänen sanonnoistaan olivat in-juttuja, 

jotka eivät auenneet vieraille.

"Se meni jo, ko Lehtipojan näläkä."

Monet olivat hiukan krouveja, vaikka meillä ei 

sellaista kieltä muutoin käytetty.

Kasvatuksesta on harmia, olen kiusallisena

kokenut, kun ns. viksut ihmiset käyttävät sanoja,

joita lapsuudessani pidettiin sivistymättöminä.

Vaan siellä ne sisällä, ihon alla ovat, opetetut

"viisaudet".

Jälkikasvuni lomaillessa,

jouduin anteeksipyytelemään kotoani opittuja

asioiden "oikeita" järjestyksiä, arvoja, toimintoja.

Tällä iällä joutuu toteamaan, etteivät oppimistani, opettamistani,

sekä suora, että piilojutuista, ole monikaan 

kovin tarpeellisia.

Kaipa ne ovat olleet silloin, kun syntynsä saivat, jotenkin oleellisia.

Harmi, ettei voi palata takaisin,

voisin aiheuttaa pahennusta,

positiivisesti toivoisin,

omaperäisellä lasten kasvatuksella.

Kyllähän minä yritin aina joskus;

sain nuhteita, kun annoin lapsilleni hellittelynimiä,

sylittelin.

Sitä en kadu, vaan sitä, että liikaa kuuntelin toisten mieltä,

liikaa katsoin, onko sallittua.

Matot ovat kuivumassa, pari keittiön "työmattoa" ja

pari sängynvierimattoa.

Aurinko paistaa ja  sopivasti tuulee.

En tiedä, pitääkö sitä kaikki tehdä niin tosissaan,

harjaa heiluttelin kaksikätisesti niin,

että toiseen käteen tulikin rakko.

...laiskan kämmenessä.

Kellokosken prinsessan sain luettua.

 Totta sanoit, Meri, kun kerroit, 

että kirja on kirjoitettu asiakkaita ja oloja 
ymmärryksellä kuvaten.

Kauheita olivat sen ajan hoitomuodot,

malarian tartuttaminen, insuliini- ja sähköshokit.

Elämältä niin vähän saanut Anna loi itselleen uuden identiteetin,

eikä luopunut vuosien kuluessa siitä.

Kerrotaan hänen lopun lähestyessä todenneen,

ettei hän mikään prinsessa ole, vaan Anna Lappalainen.


Vahva, erikoinen nainen, jonka varasteleva kotka oli
napannut kuninkaalliselta parvekkeelta
ja pudottanut Suomen Lappiin.

Millainen lie elokuva on?


Pionit alkoivat aukoilla nuppujaan.

Hopearikko kukkii, lehdillä kimaltaa
yön kastepisaroita.
Pikkulevisia levittelee kukkavanoja ja lehtiään
hopearikon alueelle.

Kirjosieppo ja peipponen pistäyvät laulamassa vielä,
räkättirastas ja varpuset vain etsimässä kastematoja,
heinä ja lehdet heiluvat jäykemmin,
kesä kallistuu loppupuolelle.

Työn intoa lomalaisella

Löysin Ilkan kirjasta Reisjärveltä vanhan lukukirjan.

Noponen A. Tarkiainen V. 

Työ ja isänmaa - Kansakoulun V:n ja VI:n luokan lukukirja

Tuossa kirjassa kerrotaan esi-isäni toimista

kaukaisella järvellä.

Mielettömältä lie silloisessa kyläyhteisössä tuntunut

ajatus ja toteutus, kun isäntä alkoi käsipelillä

yksin Kiiskijärven kuivatuksen. 

Talossa asui lähelle kolmattakymmentä asukasta,

karjaa saman verran, joten ei niittyjen heinää ollut

tarpeeksi, vaikka kaikki luonnonniityt niitettiin ja

 sapilailla kannettiin kuivemmille töyräille.

Uskomaton urakka, mutta valmiiksi tuli.

Tässä tuo lukukirja, huonossa valossa kuvattuna,

nyt odotan kauppiaan yhteydenottoa, jotta

saan omaksi samanlaisen.

Onneksi on noita antikvariaatteja.

Tänään on ollut hyvä ilma kuivattaa loputkin pyykkini.

Osa kaipaa vielä silitystä.

Orvokkiamppelini näyttävät kärsivän ikkunoiden edessä 

olemisestaan ja ovat heti virkeämpiä

terassin kiveyksen päällä.

Loistokurjenpolvi kasvattaa lisää nuppuja

ja reväyttää lisää kauniin sinisiä kukkiaan

avoimeksi.

Olen perennapenkistä raastanut pois mitä milloinkin,

alue ei ole kovin suuri ja ne, jotka

levittäytyvät oman alueensa ulkopuolelle,

joutuvat häädetyiksi.

Valkovuokko on yksi itsepäisistä,

jotka eivät millään halua poistua.

Nyt löysin pisamakellon ja varjoliljojen välistä

muutaman kukan.

Vuorikaunokki on yhtä itsepäinen,

vieläkin näyttää pari alkua pilkottavan

pisamakellojen välistä.

Se taistelu on melkein voitettu.

Huomiselle ja seuraaville päiville on luvattu aurinkoista,

 taidan saada matot pestyiksi ja vielä kuiviksikin.

Kesälle lataa aina töitä, jotka haluaisi tehdä,

nyt olen melkein loppusuoralla töiden kanssa.

Kiitos, jälkikasvun, joka auttoi ja innosti!

Tässä työinnossani en vastaanottanut saunakutsua 

150 km:n päähän.

Tätä vauhtia ei kannata kesken hiljentää.

Enpä tiedä nauranko itselleni vaiko toiselle.
Miten se olikaan, kuka oli Marsista kuka Venuksesta?

Vaikea on ymmärtää, oli miten oli,
vastakkaista sukupuolta.
Silti väitän, että rakkaus on kestävää,
kohde huojuu, haipuu, kuin
käen kukunta, jonnekin pois?

Höynäytettyjä

Meri jätti minulle lukemansa kirjan,

 elämänkerran prinsessasta:

1800-luvun lopulla syntyneen Anna Lappalaisen elämästä

mielisairaalassa, sen ajan hoitomuodoista

ja ihmisten suhtautumisesta kirjoitettu kirja.

Tuo on perinteisiin kesädekkareihin kuuluvan

Graftonin T:n jälkeen hiukan erilainen luettava.

HS revitti kuukausijulkaisussaan 

ns. Enkeli-Elisan todenperäisyyttä.

Tutkija Lauerma ehätti kertomaan, että kouluutetut

keski-ikäiset naiset ovat helpoimmin höynäytettävissä

tällaisiin juttuihin.

Hm, käsittelinhän minäkin asiaa tunnilla, kun puhuimme

kiusaamisesta.

Sanoma, jonka toivoin heidän kaikkien muistavan,

oli se, että aina pitää kertoa jollekin aikuiselle,

jos itseä tai toisia kiusataan.

Olen niin monta tapausta yli 40 vuoden aikana nähnyt,

ettei minun tarvinnut kysellä, olisiko totta vaiko sepitettä.

Naapurin P:n päivien päätös:

Ammattikoululainen, joka ei kyennyt kotoaan poistumaan,

koska oli kokenut koko kouluajan nk. kilttien, kunnon

kotien jälkikasvun häneen kohdistamaa

kiusaamista, meni yksin ollessaan

autotalliin.

Autotallin perälle, mattokääröön, hän johti muoviputken 

autonsa pakoputkesta,

otti lääkkeitä ja antoi pikkufiiunsa käydä,

kunnes polttoaine loppui.

Naapurin poika on vain yksi esimerkki.

En usko, että kiusaajat muistavat tekojaan,

katuvat, ei varmaankaan.

Nuorimmaiseni syntyi noihin aikoihin ja olin

herkällä mielellä,

minun muististani naapurissa tapahtunut ei

unohdu.

Ulkona on lämmintä, aika ajoin sataa hyvinkin reippaasti,

pyykkejä ei voi narulle laittaa.

Radioamatöörien kesäleiriltä kuuluu 

radiohamin tekstiä ja musaa.

Pojat ovat siellä, Tampereen lähellä tällä kertaa.

Kotikylässä käydessäni vanhalla koulullani

 oli vanhojen kuvien näyttely,

siellä näin kaksi seidan kuvaa ja nyt minulla

on molemmat kuvat,

poro- ja kalaseita.

Kalajumalan kuva on revennyt versio,

se on selkeämpi kuin korjattu.

Poromies, isäntä, seisoo porojumalan vieressä,

emme me niin kovin kaukana ole ajasta,

 jolloin uskottiin luonnonjumaliin.

Olen lapsena nähnyt isännän, seidan

ja nuo rakennukset.

Hexa sai Hong Kong'ista paketin, josta otin

osasia talteen ja minulla on kortti, jossa käytän

sen kiinnitysmekanismia, puolivalmiina.

Samaan korttiin laitan toisesta paketista ottamani

aaltopahvin,

hm, mitähän siitä tulee?

Mustarastas laulaa, löytäneekö kuulijaa?

Uusi ja avoin

Entiselle blogille, ainakin hetkeksi hiljaiseloa ja

uuden, avoimen blogin sivujen avaamisen kokeilua.

Elämä muuttuu, päivät ovat omia,
niin toteaa blogiystäväni Marja Leenakin,
hän hieman rankemman mukaan.
Sipulia kuorin, joka kesäisen tavan mukaan,
löydän uutta itsestäni ja maailmasta.
En itke, ymmärrän enemmän,
ainakin luulen niin.

Kylmänkukka kukki tänä kesänä hiukan 

niukemmin kuin viimeksi.

Kaunis oli .

Loistokurjenpolvi antoi sitäkin enemmän kukkia

iloksemme, valtavan isot kukat saikin aikaiseksi.

Hiljaiselo alkoi, kun sekä kaapeliyhteys ja laajakaistan toiminta heikkenivät.

Digivisiomies kävi ekakäynnin ja sovittiin tarjouksen jättämisestä.

No, sen jälkeen koko näkyvyys ja yhteys heikkeni

olemattomiin.

Katsoimme Pohjois-Korean ohjelmaa parin päivän ajan,

kieltä emme osanneet!

Syyllinen tuohon kulttuuritujaukseen oli ilmeisesti 

edellisen naapurin koiralauma,

joka oli jätetty liian usein  tuntikausiksi yksin.

Ikävissään olivat purreet kaapelipiuhat melkein poikki.

Säiden vaihtelut, tietty, 

vaikuttivat yhteyden tehoon.

Auts, eikä voi keneltäkään maksua/ korvausta vaatia.

Monet numerosarjat pankkiin käytin turhaan,

aina ei tiennyt, onnistuiko maksu vai ei.

Vanhana saatu hehtaaritv sai lähteä samassa

operaatiossa.

Samoin kävi digiboxin,

pojat ostivat äidille.

Kiitokset, onhan nyt, kun kaikki toimii,

helppoa!

Lomalaisille leivoin kampanisuja kaksi erää

ja Meri sai leipoa kolmannen,

kun menivät kaupaksi.

Ja suvun perinteisiin kuuluu, että korvapuusteja on, 

ainakin sunnuntaina tarjolla.

Pikkuiseni, pojat, lähtivät jo perjantaina,

Meri lähtee huomenna.

Cilla ja Janne ovat saaneet pikkuisen pojan,

niinpä Meri teki kaksi vauvakorttia.

Olen ostanut Duudleleimasimia,

ovat niin hassunhauskoja.

Meri teki yhden kortin niillä.

Sammakkoduudle pääsi valokuvaan mukaan.

Laitoin muutaman vesipisaran mukaan.

Hexa sai Hong Kongista paketin  ollessaan
täällä ja olen ideoimassa siitä ekokorttia,
ehkä noita Doodleja voisin laittaa siihen.

Tätä korttia ajattelin veljen vaimolle,

hirvestäjälle, tämä on hiukan pehmeämpi versio.

Tuosta leimasimesta pidän,
löysin sen Jehkottaren blogista
ja metsästin, kunnes sain.

teinkin muutaman erilaisen kortin sillä.

Ekoajatusta on näissä mainoslehtisistä napatuissa

hirvitaustoissa.

(Valokuvat potevat valon vähyyttä.)

Samoin  kortin sisältä otetussa kuvassa,

lehtien kuvista aiheeseen sopivia otoksia,

lupaahan ei tietty ole otettu keneltäkään,

ennen paperin keräykseen vientiä vain revitty sivuja.

Kukkaleimasimia ostin KK:n kirpparilta,

pidän noista, melkein oikean näköisistä,

kukkasista.

Olen metsästänyt sopivaa boordileimasinta, löysinkin,

ja tietty heti kokeilin.

Olen saanut monta rästiin jäänyttä asiaa

hoidettua, kun lapset ovat olleet kavereina.

Viimeksi Hexan entisen huoneen, tietokonesellaisen,

ikkunan pesu ja siivous.

Kokeilen nyt avointa blogia, toivon tietysti, että saan rauhassa

näin tehdä.

Toivotan ensimmäisen blogini lukijat tervetulleiksi jatkamaan

yhteisten hetkien jakamista

ja tervetuloa myös uudet kävijät!

Meri vihjaisi, että voisi vihdoin laittaa bloginamuakin,

hm, laitan mietintämyssyyn...

Cohen on tehnyt uutta kuunneltavaa Old ideals.

Voimia antavaa kesänaikaa itsekullekin!