Pääkirjastossa käydessäni nappasin muutaman
kirjan palautettujen rattailta ja muutaman kirjan
lainaukseen sain apua kirjaston kesätyöntekijältä.
Oma oli mokani, kun otin Deborah Smithin
Kuin lempeää sadetta.
Kyllähän minä sen luin, vaikka tuntui, kuin olisin
napsinut karkkimaljasta äklönmakeaa ja suolatikkuja
yhtä aikaa.
Aiheena oli ympäristön suojelu, kasvisruoka,
vammaiset ja vielä adoptio.
Siihen kuorrukkeeksi sitten rakkautta ja rikkautta,
kiitos, riittää tuota lajia!
Mielummin luen vaikka kolmannen kirjan Katajamäki
sarjasta, siinä ei toki niin epätodellisessa
maailmassa askelleta.
Elämänkerroista löysin, neuvottuna,
Corinne Hofmann'in kirjoittaman Valkoinen masai.
Ellen tietäisi, että se on koettua, pitäisin sitä vieläkin
uskomattomampana kirjana kuin
tuota lempeää sadetta.
Olen melkein puolessa välissä kirjaa, ja mietin,
mitä niin ratkaisevaa hyvin toimeentulevan ihmisen elämästä
puuttui, kun hänen piti kokea tuollaista?
Oliko elämä Sveitsissä liian helppoa, hyvää, puuttuivatko
hänen elämästään meille niin tärkeät vaikeudet,
jotka kasvattavat ja joista luopuisimme
mielihyvin?
Kulttuurierot osasin odottaakin, ehkä en tuota
silmitöntä rakastumista, joka esti näkemästä
kokonaisuutta.
Ok, luen kirjan loppuun,
ymmärränkö paremmin Corinnea?
Uuteen viikkoon voimia ja ilonpisaroita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Iloitsen kommentistasi!