Yllätys, yllätys!

Kyllä vain ovat taitavia, kun löysivät syyn siihen,

miksi olen "vähäjaksonen".

Ranskalaiset ovatten tutkailleet ja löytäneet

melkein kaikki minun oireeni.

Tuon lihassäryn olen tiennytkin, se oli edellisessä lääkkeessä pahempi

 mutta unihäiriöt ja väsymyskin!

(Löytyisiköhän muita oireita, jotka voi laittaa

lääkkeen piikkiin, vaiko jo riittäisi?)

Se vain, ettei minulle sopinut tuo Berberiinikään,

kokeilin sitä talvella.

Syön nyt puolta vähemmän, kun minulle on määrätty, mutta

siitä huolimatta lihasjäykkyyttä ja särkyäkin on.

Vai miten se lääkäri sanoikaan Roissa, kun äitini

oli saanut syövän jo luuytimeen:

"Eihän sitä tiedä eläneensäkään, ellei tuon ikäisenä särkyjä ole!"

Eilen kypsyttelin broileria paistinpannussa

ja yllättäen huomasin, että savunhäivähdykset

näkyivät levyn sivussa.

Varmistin, kyllä näin oikein,

isoimman levyn kohdalta tuli savua.

Sähköt äkkiä pois ja silmät tarkkana tuijottamaan

tuleeko lisää, tai siis etteihän tule enempää savua.

Luojalle kiitos, savut loppuivat levyn sammuttamiseen.

Siinäpäs pohdin, mistä saisin savuttoman kypsennyslaitteen.

Ile katsoi hintavertailusta kaverina, mistä löytäisin

edullisen.

Aamulla sitten mitta käteen ja yllätyksekseni huomasinkin,

että lieteni on tavallinen, 50 cm ja nehän ovat onneksi

halvempia kuin nykyään harvinaisemmat 60 cm:n liedet.

Nyt sitten odottelen, että sähkömies saa aikaiseksi hakea lieteni ja

tulla asentamaan sen paikoilleen.

Säikäyttihän se, vasta oli ollut netissä, että tulipalo oli syttynyt liedestä.

Heikkoja ovat, heikkoja nuo laitteet,

Rosenlew-liesihän oli vasta 32 vuotias,

mihin tämä maailma menee?

Se oli ollut sitä aikaa, jolloin voimakas punainen oli muotia.

Nyt olen vaihtanut kaikki kodinkoneeni valkoiseen,

liesi oli viimeinen.

Olen lukenut venäläisen koulutytön päiväkirjaa v. 1932-1937.

Nina Lugovskajan perhe elää Stalinin aikaisessa

maailmassa, on tiukkaa ohjailua, köyhyyttä

jopa nälkää.

Olen vasta puolivälissä kirjaa, 

Ninaa odottaa omat vaikeat ajat.

Työssäni kohtaamani venäläiset naiset ovat moittineet,

miten kurjaa on, kun Suomessa ei ole "korkeaa kulttuuria".

Hieman se on riipaissut mieltä.

Lukiessani tuota nuoren päiväkirjaa mietin sitäkin.

Isä oli karkotettuna, perhe sai kaiken aikaa pelätä tarkastuskäyntejä,

 perhe elää äidin palkalla isoa asuntoa,

perheen lapset opiskelevat  taiteita, käyvät

teatterissa ja Nina, murrosikäinen haaveilee pojista.

Niin, olisiko meillä silloin ollut niin vahvaa paloa

teatteriin, vai olisiko sanottu höpötykseksi,

joka piti unohtaa.

Ehkä meillä on erilainen suhtautuminen työhön ja vapaa-aikaan?

Kukapa osaisi sanoa?

Suomalaisia sanotaan raskasmielisiksi,

voisi niitä olla muitakin syövereissä kulkijoita, vai?