"Mitä tapahtuu apinalle..."

Aina syksyn alkaessa lupaamme, entisen työkaverin kanssa, 

että nyt, tänä alkavana pimeänä aikana

 käymme teatterissa useammin.

Nyt on ainakin avattu ovi, saa nähdä, kuinka

jatkuu?

Perjantaina oli ennakkoesitys  Kemin teatterissa:

Pyykkärit.

Onneksi en ollut ihan rättiväsy viikon touhuista,

vaan jaksoin nauttia esityksestä.

Hyvin muistan 50-luvun asioita:

uusien asioiden tulon: puhelimen, jääkaapin, 

pesukoneen ja lopulta television!

Ja olen elänyt myös sen ajan, jolloin rystyset auki 

hangattiin pyykkilaudalla flanellisia

miesten alusvaatteita puhtaaksi.

Ystävämme Saima kävi kauppareissullaan 

 ihastelemassa pitkiä lakanarivejä

hangen päällä, kiitteli puhtaiksi,

sanoi rehellisesti kadehtivansa,

se kuului hänen persoonaansa, 

se kadehtiminen.

Ja minä tiesin ottaa kohteliaisuutena sen vastaan.

Näytelmä oli ajan kuvausta, puutetta, perheen ongelmia

glamouriakaan unohtamatta.

Jari Sillanpää lainasi ääntään, kun naiset

 vetäisivät plyymit niskaansa ja askelsivat 

kumisaappaissaan tangoon.

Hyvin neljä naista ja yksi mies pitivät

katsojat ominaan yli kaksi tuntia.

Irja lupasi varata Kom-teatterin esitykseen liput,

muistikohan?

Yskä ei hellitä, vaan pahenee.

Onneksi ei ole kenenkään korvia kuulemassa.

Tuntuu, että viime talven jämät ovat vasta nyt lähdössä

keuhkoista.

Olen kaksi yötä valvonut ja yskinyt.

Kaksi kirjaa olen samalla lukenut.

Patricia Cornwellin Kuolleiden satama

ja

Henning Mankell'in Likainen enkeli.

Cornwell oli marssittanut tarinaansa 

enemmän ja vähemmän väkeä,

tapahtumia oli niin, ettei yskimisen lomassa oikein

perässä pysynyt.

Roistot olivat taas ihmiskasvoisia,

se oli tuttua Cornwellia.

Autotallihyökkäys entisen toistoa.

Yö meni lukiessa,

tuettuna kolmella tyynyllä pystyasentoon.

Henning Mankell kertoi erilaisen tarinan,

kirjan nimeä hiukan mietin,

olisiko joku muu ollut osuvampi?

Norrlantilainen, köyhä tyttö lainaa elämäänsä tarinalle.

Totta on sen verran, että verotuksessa löytyy merkintä,

muuten mystisyyttäkin sisältävä juoni

on keksittyä.

Naisten asema, rotujen eriarvoisuus,

totuus ja valhe,

siinä kirjan osasia.

"Mitä tapahtuu apinalle, 

joka ei enää tahdo olla apina? 

Ja voiko niin käydä ihmiselle?"

Meillä ei ole avoinna olevia apteekkeja sunnuntaisin ja

pyysin naapurilta yskänlääkettä,

jotta saisin ensi yön nukkua,

kirjatkin kohta loppuvat!!

Toivottavasti Cocillana auttaa,

Ulkona näyttää olevan kaunis syyssunnuntai.

Siis näyttää, en mene portaita edemmäksi.

Eilen katkoin kallionauhuksen, otin 

olkikukka-amppelin pois ja

tyhjensin kukkalaatikot.

Jokohan raskin ostaa ensi suveksi uudet,

kauan nuo entiset ovat kestäneetkin.

Kuutosille malliksi neuloin tuubihuivia 30 cm,

sen enempää lankaa en ollut ottanut mukaan.

Langan menekin ja mallin näkee.

Itselle olen neulonut Bravo Big Colorista samalla ohjeella.

Oikea, nurja ja joka toisella kierroksella langankierrot,

hiukan vaikeustasoa, mutta eivätköhän osaa,

kun harjoittelevat.

Leimakuvia joulukortteihin olen väritellyt,

ajattelin tänä viikonloppuna kokoavani,

mutta tuo yskä ottikin pääroolin.

Maratontekstin lopuksi:

patavanhoillinen äiti on tyytyväinen, että

lapsi (lue n. 40v.) vaihtoi työpaikkaansa.

En sitten toppuutellut, en yhtään,

vaan olen iloinen, ettei hän jäänyt

työpaikkaan, jossa palkka ei noussut, 

vaikka työmäärä ja -aika lisääntyivät,

eikä koulutusta saanut tarpeeksi.

Jarren musiikista tulee aina mieleen aika, jolloin Hexa oli

vielä kotona ja kuunneltiin "konemusiikkia".