Tapaus vai tarina?

Joku vuosi sitten hankittiin kaupungin kouluille

kirjoja opettajien "viisastuttamiseksi".

Suurin osa niista oli Haydenin kirjoittamia.

Taisin lukea silloin yhden.

Minun on jotenkin vaikea upota niihin kirjoihin, 

koen Toreyn tyylin olevan hiukkasen yliampuvaa.

Onko se kulttuuriero vai mikä?

Hayden on kirjoittanut 11 kirjaa,

osa niistä tositarinoita.

Hui, vastaan raapii tuo ilmaus "tarinoita",

silloin, kun aihe on ainakin osin tapahtunut,

koskettaa pientä ihmistä,

ei ole mielestäni tarina -

kuin keksittyä.

Vika kai minussa?

Nyt luin kuitenkin, koska sattui hyllyltä käteeni,

Aavetytön.

Kirja on julkaistu 1991 ja suomennettu 2007.

Aihe on vaikea, mutta luin.

Se ylhäältä katsova kertoja ei tässä kirjassa ollut

niin voimallisesti esillä.

Tuosta mielikuvasta keskustelin entisen

työkaverini kanssa, hänellekin oli tullut

samankaltainen olo.

Erityisopettajalla oli neljä oppilasta,

linkussa kulkevan, puhumattoman

Jadien ongelmaa Torey ryhtyy purkamaan.

Onnistuukin lopulta.

On asioita, joihin on vaikea puuttua.

Nykyisin opettajan avuksi on onneksi olemassa

kaiken maailman kolmikannat sun muut,

siltikään ei ole helppoa hakea apua lapselle,

vaikka näkee ongelmat.

Voit joutua maalitauluksi, eikä lapsen tilanne parane,

moni miettii, kannattaako edes yrittää.

Ymmärrän heitä.

Tuuli irroittelee,

nauttien se riipii lehtiä ruskettuneista koivuista,

peittää asfaltin reunaa

ja nurmikkoa liikahtelevalla pitsipeitolla.

Veljen vaimo ilmoitti, että oppilailleni

varatut säkkituolit, kaksi kpl olisivat

haettavissa.

Jospas joku päivä olisi intoa käydä mutkin Roissa,

nyt parantelun tulos on hiukan kipuisempi olo.

Viron sääksien emo on matkallaan ehtinyt jo Siinain tienoille.
Löysin videon tämän suven pesimisestä.

Kuoppamäen 70 v:n kunniaksi