Vaiston villiä juhlaa

Voihan retale, luin kuin luinkin taas sodasta kertovaa

kirjallisuutta.

Mikä merkillinen on saanut naishenkilöt muistelemaan

toisten henkilöiden kautta tuota

kauheaa aikaa.

Minä en tiedä sodasta, vain ajasta sen jälkeen,

keräilin kupruilleita lasinpalasia saksalaisten

polttaman saunan paikalta,

luin Rudolf Shoiberlin nimeä

kesäpuuseen seinästä,

hm, muistojahan nuo ovat nuokin.

Dora, Dora oli "siistimpi" kuin Kätilö,

tappamista siinäkin, lannanhajua, tuskaa

ja ylevää Saksan suurmiehen ihailua.

Tuli mieleen Hellaakosken runosta pätkä:

" se on vaiston villiä juhlaa,

joka siittää, sortaa ja tuhlaa"

Ihminen paljaimmillaan, vaikka samalla peittäen sisimpänsä,

sokeaa uskomista, hyväksikäyttöä

ja toisaalta luostarin herkkä kuvaus

poisviedyistä aarteista,

jotka näkyivät, vaikka eivät olleetkaan paikalla.

Ja hitunen epäilyä, oman itsen rehellistä näkemistä.

Taidampa etsiä seuraavan kirjan hiukan 

rauhallisemmasta hyllyosiosta.

Olin asiakaspalaverissa, psykologi kertoi

testien tuloksista,

olin tyytyväinen, että olin osannut heti

syksyn alusta alkaen toimia oikein.

Kyllähän ko. pikkuista pohdin koko loman ajan 

jollakin tapaa ja päädyin oikeisiin käytäntöihin.

Saas nähdä, saanko avustajaa, psykologi oli ehdottomasti

sitä mieltä, että pitää saada.

Viikon alkua, 

kirkasta syksyä.