Päivällä paistoi silmiin sattuvan kirkas aurinko.
Töistä lähtiessä ajelin tummat lasit silmilläni,
mutta kun lankakaupassa ne poistin ja etsin lisää
lankoja oppilaille, huomasin, ettei
minulla ollutkaan linssejä kuin yksi.
Eikä sitä kadonnutta löytynyt.
Ajelin Instruun ja sain uudet,
eiväthän ne noin saa tiputella linssejään.
Kiitos hyvästä palvelusta!
Nyt päivä on tummunut ja terassilla palavat kynttilät.
Koko asunto tuoksuu eukalyptykselle,
heittelin kiukaalle vettä ja hengittelin höyryä,
josko auttaisi.
Cocillan on hyvä antamaan rauhallisen
unen, otin töihin mentyäni toisen annoksen,
eikä tarvinnut päivälläkään
kakoa henkihieverissä.
Marja Leena kertoi blogissaan, miten oli hemmotellut
itseään viikonloppuna.
Muistui mieleen eräs isoäiti, jonka tapasin
pitkäaikaisessa työpaikassani vuosia sitten.
Tuo työn runtelema nainen kertoi salaa nukahtaneensa
kiukaan loukossa, portaihin nojaten
yösydännä.
Kaupunkiin oli pitänyt kävellen matkata, matkaa oli 25km,
josta suven aikaan alkuosa oli pitänyt
kävellä avojaloin, etteivät kengät kulu.
Ihmeissäni kuuntelin silloin hänen tarinointiaan,
totta oli kaikki, kovin krouvisti häntä oli kohdeltu.
Kahvitilkka oli hänen ilonsa,
- miten pitkälle olemmekaan edenneet
tuon isoäidin ajoista?
Meillä on oikeus, joku sanoo, että jopa velvollisuus
itseämme hoitaa ja hemmotellakin.
Luoja varjele, mitä koukkuselkäinen/kätinen isoäiti
olisi saanut kokea, jos hän olisi uskaltanut ehdottaa,
että hänelläkin olisi ollut tahto iloon.
Iloitsen kynttilöistä,
hyvistä ihmisistä päivissäni,
minulle ne pieniä arjen iloja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Iloitsen kommentistasi!